Tekstiilijäte – kaatopaikalla, kierrätyksessä vai kotona?

Vuoden 2016 alusta tulee voimaan lakimuutos, joka velvoittaa kunnat järjestämään tekstiilijätteen erilliskeräyksen. Perusidea lakimuutoksen takana on se, että kaatopaikalle ei menisi mitään orgaanista jätettä. Tiedossa on kuitenkin ongelmia, sillä vielä ei ilmeisesti ole kovin hyvin selvillä, miten keräys käytännössä toteutetaan. En ole kovin optimistinen lakimuutoksen vaikutusten suhteen.

Aamulehdessä on tänään jopa kaksi artikkelia aiheesta. Ensimmäisessä jutussa kerrotaan, kuinka keräyksen järjestäminen on riippuvaista siitä, että joku haluaa hyödyntää jätettä, ja se taas on riippuvaista siitä, että joku haluaa ostaa kierrätysmateriaalista valmistettuja tuotteita. Laitan ihan suoran lainauksen jutusta:

Kävi kuitenkin niin, että jätteen hyödyntäminen ei ollut taloudellisesti kannattavaa.

- Ihmisten pitäisi ostaa kierrätysmateriaalista tehtyjä tuotteita.

Puhuin tästä paradoksista jo aiemmin kierrätyskäsitöiden kohdalla, kulutus ja kierrätys ovat kietoutuneet niin pahasti yhteen, että niitä on ihmisten mielissä mahdotonta erottaa. Ongelmaa etsitään väärästä päästä. Logiikka on suunnilleen seuraavanlainen: jotta pääsemme eroon kulutushysteriamme ongelmista, meidän tulisi kuluttaa enemmän. Jäteongelmaa ei ratkaista kierrättämällä, jos järjestelmä perustuu kuluttamiselle. Jäteongelmaa ei voi ratkaista kuluttamalla. Sen voi ratkaista tuottamalla vähemmän jätettä. Nykytilanne muistuttaa tavarakaaoksen kanssa kipuilevaa hamstraajaa, joka siirtelee kasoja nurkasta toiseen ja ostaa säilytyslaatikoita järjestääkseen ongelmansa paremmin, mutta ei kuitenkaan voi vastustaa kirpputorin tai alennusmyynnin kutsua. Ensimmäinen R oli refuse. Miten se voisi toteutua yhteiskunnan tasolla?

Aamulehden toinen juttu taas käsittelee siirtymävaiheen ongelmia. Kukaan ei halua ottaa riskiä toiminnan aloittamisesta, kun toiminnan kannattavuus ei ole täysin selvillä. Lisäksi pohditaan tekstiilijätteen kierrättämisen mielekkyyttä. Kotitalouksien tuottaman jätteen sijaan kierrätettävä materiaali tulee tehtailta. Pure Waste Textiles -yrityksen toiminnasta kerrotaan:

Tällä hetkellä yritys uusiokäyttää aasialaisten tekstiilitehtaiden tekstiilijätettä, josta se tekee uusia kankaita.

Yrityksen edustaja Pesola taas kommentoi:

- Suurin ongelma on, ettei tekstiilijäteteollisuus suuntaudu Aasian suuntaan. Siinä ei ole mitään järkeä, että täällä kierrätetään ja toisella puolella maapalloa jatkojalostetaan.

Siis… ei ole ongelma, että Aasiassa jatkojalostetaan (kuitua langaksi ja kankaaksi) ja tuodaan se tänne kierrätettäväksi, mutta toisin päin on? Onko siinä sitten jotain järkeä, että vaatteet tuotetaan Aasiassa ja rahdataan tänne? Siitä voin olla samaa mieltä, että kertaalleen Aasiasta raijattua tekstiiliä ei todellakaan kannata viedä takaisin, jotta sen voisi tuoda vielä kerran Suomeen uudessa muodossa.

Juttu päättyy masentavaan toteamukseen:

Tekstiilijätteelle tarkoitettuja keräysastioita ei todennäköisesti saada myöskään käyttöön vielä ensi vuonna, mutta parin vuoden sisällä niiden oletetaan yleistyvän. 

Oletetaan. Jutun mukaan tekstiilijätteen hyötykäyttökin tarkoittaa polttamista. Onko meillä todella varaa tähän kaikkeen? Syntyykö lopputuloksena jälleen uusi järjestelmä, joka ohjaa kuluttamaan? Mikä olisi oikea tie ulos tästä kulutusriippuvuudesta?

Miten kävi Uudettoman haasteen?

Uudettoman haasteelle kävi, kuten haasteille monesti käy, ensin se laimeni ja sitten unohtui. Mutta jaksoin sentään puoli vuotta! Blogia jaksoin päivittää vain kolmisen kuukautta.

Haasteesta on aikaa jo neljä vuotta, joten sen tarkempi ruotiminen tuntuu jokseenkin tarpeettomalta. Listaan siis vain joitakin hajatelmia:

1. Halusin luoda itselleni ekologisen kuluttamisen verkoston. Ainakaan haasteen aikana se ei onnistunut, ja vieläkin tunnen monissa asioissa olevani aika yksin.

2. Halusin selvittää ja opetella käyttämään erilaisia järjestelmiä tavaran pitämiseksi kierrossa. Osa kokeilemistani jutuista osoittautui toimimattomiksi, mutta osa on edelleen käytössä. Kirpputoreja en enää jaksa sen paremmin ostajana kuin myyjänäkään, netissä kuin kadunvarsikauppoinakaan. Sen sijaan vien säännöllisesti tavaraa yliopiston kierrätyshuoneeseen, ja joskus otan jotain tarvitsemaani mukaan.
Haasteen päättymisen jälkeen olen alkanut käyttää ahkerasti Facebookin monia kierrätysryhmiä. Suosikkejani ovat sellaiset, joissa raha ei liiku, ja joissa painopiste on lahjoittamisella vaihtamisen sijaan. Perustamani kierrätyspiste on edelleen paikallisessa neuvolassa käytössä. Olen pitänyt kirjakirpputorin ja perustanut taloyhtiööni kierrätyspisteen. Enimmäkseen olen vain ahkerasti lahjoittanut tavaraa: päiväkotiin, hyväntekeväisyyteen, ystäville, naapureille… Miksi tehdä yksinkertaisesta asiasta sen vaikeampaa?

3. Haaste sisälsi myös hygieniatuotteita. Jos oikein muistan, etikka/soodapesu oli ensimmäisiä syitä, miksi aloin kyllästyä haasteeseen. Se oli vaivalloista läträämistä, ja aloin pestä hiuksia hirmuisen harvoin (jopa omalla mittapuullani).
Nykyään käytän shampoota, mutta vain kerran viikossa. Jos tuntuu, että hiuksia pitää pestä useammin, pesen pelkällä vedellä. Uimahallissa käytän uimalakkia, jotta en joudu pesemään shampoolla montaa kertaa viikossa. Shampoopuolella tapahtui aivan uusi käänne, kun ostin palasaippuan, jota pitäisi pystyä käyttämään myös shampoona. Vielä en ole uskaltanut kokeilla.

4. Haasteet eivät sovi minulle. Haasteesta tulee aivan omanlaistaan stressiä, ja mielestäni aivan tarpeetonta stressiä. Pidän enemmän vähittäisistä muutoksista, jotka johtavat uudenlaiseen elämäntapaan. Halusin kertoa haasteestani blogissa, jotta ulkoinen paine saisi minut jatkamaan. Kävikin toisin päin, ja blogista tuli rasite haasteelle. Päätin pitää pienen tauon, enkä enää haasteen aikana palannut päivittämään edistymisestä.

5. Kokeilu oli ehdottoman mielenkiintoinen! Olen ylpeä siitä, että pystyin noudattamaan asettamiani rajoja puoli vuotta. Senkin jälkeen kolmen kuukauden ajan enemmän noudatin kuin olin noudattamatta. Ennen joulua olin kuitenkin haasteesta luopunut.
Ajoittain muistan onnistumisiani haasteen aikana, ja se auttaa tekemään kulutuskriittisiä ja ekologisia valintoja.

6. Opin pitämään käsin ompelusta. Edelleen paikkaan lasten housuja ja parsin sukkia. Koitan pitää vaatteet käytössä mahdollisimman pitkään. Totesin kuitenkin myös, että lapsiperheessä on välillä ihan järkevää ostaa uusia vaatteita. Onpahan toivoa, että ne kestävät useammalla kuin yhdellä lapsella, ilman että niitä tarvitsee olla paikkaamassa montaa kertaa. Ainakin leikki-ikäisten vaatteet kuluvat niin kovaa vauhtia, että käytetyt eivät vain kestä menoa, ja tuloksena on niin paljon paikattavaa, että aika ei riitä. Tässä on toinen merkittävä syy, joka lopulta johti haasteesta luopumiseen.

Olen yrittänyt miettiä, millaisia pysyviä vaikutuksia haasteella oli elämääni. Todennäköisesti vastaus on, että ei mitään erityisen suuria. Samat teemat pyörivät ajatuksissa edelleen, mutta niin on ollut aina. Haaste oli vain yksi näkökulma ekologisuuteen ja kulutuskriittisyyteen, mutta ihan mielenkiintoinen sellainen. Ehkä tärkeimpiä oppimiani asioita oli se, että haasteet eivät sovi minulle. Yritänkin nykyään viedä elämääni ekologisempaan suuntaan vähän kerrallaan. Huomaan, että muutokset ovat näin paljon pysyvämpiä, vaikka eteneminen on spiraalimaista. Mielenkiintoni harhailee elämän osa-alueelta toiselle, ja keskityn helposti yhteen asiaan: ruokaan, liikkumiseen, ostamiseen, jätteisiin… Kun kiinnostus herpaantuu ja siirtyy toiseen asiaan, jotakin kokeilemistani asioista jää pysyviksi ja toisia unohtuu. Ehkä yritän niitä uudestaan parin kuukauden tai vuoden päästä, ehkä totean, että ne eivät ole yrittämisen arvoisia. Niistä ekokokeiluista, jotka jäävät osaksi elämääni syntyy se pysyvä muutos, johon pyrin.

Kierrätyskäsitöitä vai kuluttamista?

Olen jo jonkin aikaa harkinnut tämän blogin virvoittamista. Nyt sain tarpeeksi vahvan kimmokkeen. Suunta tulee olemaan hieman toinen kuin alun perin, mutta ekologisuuden ja kulutuskriittisyyden ympärillä on tarkoitus pyöriä edelleen. Teen jossakin vaiheessa jonkinlaisen yhteenvedon alkuperäisen haasteen sujumisesta. Nyt päivän aiheeseen:

Kierrätyskäsitöihin liitetään helposti jonkinlainen ekologisuuden mielikuva. Käytetäänhän siinä kierrätysmateriaalia ja kierrättäminen on tietysti hyvä asia. Monilta taitaa kuitenkin jäädä huomaamatta, että kierrätyskäsityöt voivat syntyä aivan samasta kulutusmentaliteetista kuin mikä tahansa muukin käsityö tai harrastus tai teollisuuden tuottama tavara.

Bea Johnson noudattaa elämässään viittä R:ää. Jokaisen kierrätyksestä ja ekologisista arvoista kiinnostuneen pitäisi lukea Bean blogia ja perehtyä niiden merkitykseen kunnolla. Bean viisi R:ää ovat: refuse, reduce, reuse, recycle, rot – tässä järjestyksessä. Järjestys on äärimmäisen olennainen. Vain tässä järjestyksessä näillä keinoilla on pysyvä ekologinen vaikutus elämäntapaamme. Kierrättäminen on listan häntäpäässä, ja ihan syystä.

Avaan hieman näitä viittä keinoa ja sitä miten ne liittyvät kierrätyskäsitöiden ympärille kehittyneeseen tuotantokoneistoon (jonka osia ovat hyvää tarkoittavat käsityöharrastajat):

refuse – kieltäytyminen
Tämä on jokaisen minimalistin ja leppoistajan perustyökalu, mutta on mielenkiintoista, että Bea ei ole minimalisti. Olen katsonut Youtubesta valtavan määrän videoita ihmisiltä, jotka välittävät minimalismin ilosanomaa ja ovat hukkua roskapostiin. Roskapostista voi kieltäytyä! Ei tarvitse keksiä kotiin roskapostilogistiikkaa, jos sitä ei sinne tulekaan. Ei tarvitse keksiä roskapostitaidetta tai valmistaa roskapostikierrätyspaperia, jos sitä ei kotona ole. Jos sallii roskapostin kertymisen postilaatikkoonsa, jotta voisi tehdä siitä värikkäitä paperihelmiä ei mielestäni tee kierrätyskäsitöitä, vaan kuluttaa roskapostia. Nimen omaan kuluttaa, on roskapostin kuluttaja, joka luo kysyntää roskapostille.
Kaikki alkaa siitä, että kotiin ei päästetä turhaa tavaraa, josta kohta jo haluaa eroon.

reduce – vähentäminen
Vähentäminen on toinen jokakodin minimalistin perustyökalu. Siihen perustuvat myös kirpputorit ja netin kierrätysryhmät. Tavaraa on liikaa, siitä pitää päästä eroon. Vähentäminen toimii ainoastaan, jos vähentäjä ei palaa saman tien lähtöruutuun ja osta lisää tavaraa.
Vähentämisen ydinajatus on se, että tavaran tulisi pysyä kierrossa. Jos minä laitan liikkeelle lankavarastoni, moni välttyy ostamasta lankaa uutena (langat ovat lähdössä kiertoon ensi viikolla). Mitä useampi noudattaa tätä periaatetta, sitä vähemmän tarvitsemme uutena tuotettuja tavaroita tai käsityömateriaaleja. Silloin ne eivät mene pilalle ihmisten varastoissa vaan ovat todella käytössä koko sen ajan kuin ne ovat käyttökelpoisia. Vähentämisessäkin on kuitenkin riskinsä. Jos vähentäjän ympärillä on tavarahamstereita, tavarat vain päätyvät jonkun toisen varastoon. Vähentäjälläkin on siis vastuunsa siinä, etä valitsee kenen nurkkiin tavaransa päästää.
Vähentämistä voi ajatella myös toiselta kantilta. Itse olen alkanut ommella käsin, koska se on hidasta. Minulla on aina kesken joku käsityö, eikä ole lainkaan olennaista, mikä se on. Voin vallan hyvin ommella yhtä vaatetta kuukauden, eipähän tarvitse ihan heti keksiä uutta käsityötä. Hidastamalla tietoisesti käsityön tekemistä vähennän syntyvien käsitöiden määrää, enkä joudu miettimään kuka ne huolisi ja kuka niitä ehtii käyttää. Minulla kun ei juuri ole tarvetta uusille tavaroille eikä ainakaan tilaa säilyttää niitä. Teen käsitöitä tarpeeseen ja mahdollisimman hitaalla tekniikalla.

reuse – uudelleen käyttäminen
Nyt lähestytään jo kierrättämistä. Uusiokäyttö on tavaran käyttämistä uudelleen joko samassa tai eri tarkoituksessa. Ostat kaupasta hilloa purkissa ja teet seuraavana vuonna siihen itse hilloa. Tai säilöt siihen nappeja tai pakkaat jämäruuat tai matkaeväät siihen tai käytät sitä matkamukina. Kaikki tämä on uudelleen käyttämistä. Netissä on lukemattomasti niksejä erilaisten tavaroiden uudelleen käyttämiseksi. Usein lähtökohta näissä vinkkilistoissa on se, että jokaisella on kuitenkin tiettyjä tavaroita kaapit pullollaan, joten niille voisi keksiä jotain käyttöäkin.
On kuitenkin hyvä huomata, että uudelleen käyttämisenkin taustalla voi olla kuluttaminen. Jos keksii käyttöä sellaiselle, jota kotona ei vielä ole, ja samalla luo uuden tarpeen sen tavaran hankkimiselle, on kaukana kierrätyksestä. Tuoreimpana esimerkkinä tästä vuoden ehdoton turhake, muovinen kananmunakenno. Kananmunien tuottaja on keksinyt keinon saada ihmiset ostamaan tuotettaan uusiokäytön varjolla, mutta on samalla luonut aikaisemman kierrätettävän pakkauksen sijaan sellaisen, joka ei ole kierrätettävissä kuin muutamalla paikkakunnalla. Kuka haluaa valtavia kananmunakennoja kotiinsa niin monta, että niillä olisi oikeasti hauska leikkiä? Sisäleikkipuistoissa on jättipalikoita valtavia kasoja ja silti ne meinaavat loppua kesken, jos leikkimässä on kolme lasta yhtä aikaa. Vien silti mieluummin lapset sisäleikkipuistoon kuin perustan kotiini sellaisen.
Muovisen pakkauksen käyttö energiantuotannossa ei myöskään ole ekologista (joku ehti jo kertoa, kuinka tämä oikeuttaisi muovipakkaukseen siirtymisen). Joskus yhdeksänkymmentäluvulla vierailin kaatopaikalla, jossa kuuntelin luentoa. Joku kysyi jätteiden polttamisen tulevaisuudesta, ja kaatopaikan edustaja sanoi, että ei ole suunnitelmia sen aloittamiseksi, koska jätteenpolttolaitos tarkoittaisi sitä, että sitoudutaan tietyn jätemäärän tuottamiseen. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin mieli on muuttunut, ja tännekin puuhataan polttolaitosta. Kaikki siis riemurinnoin tuottamaan energiajätettä, kun siitä saadaan energiaa tuottaa jätettä, jolla voidaan tuottaa sitä energiaa! Paitsi että lopulta prosessi syö enemmän energiaa kuin tuottaa, ja sen lisäksi olemme sitoutuneet tuottamaan niin paljon jätettä, että laitos pysyy toiminnassa. Jätteiden poltto ei ole uusiokäyttöä, eikä se mielestäni oikein ole kierrätystään. Enimmäkseen se on mielestäni vain huono idea.

recycle – kierrätys 
Ja nyt ollaan kierrätyskäsitöiden aarreaitassa. Materiaalia tursuaa joka suunnalta, siihen voisi vaikka hukkua ja kaikkea on niin mahdottomasti, että mitä tahansa voi tehdä. Ja jos minä en ehdi ja jaksa. niin ehkäpä joku toinen tarvitsee minun roskiani kierrätyskäsitöihin! Parhaimmillaan tämä on tottakin. Pahimmillaan se johtaa siihen, että ihmiset innostuvat sankoin joukoin muovilusikkalampuista ja tölkinnipsukäsitöistä ja alkavat kerätä toinen toisilleen roskia, joita tietenkin saa ostamalla jotakin tuotetta, josta se roska syntyy. Tämä ei ole kierrättämistä, vaan kuluttamista. On tarve kahvipusseille, joten kaikki juovat vielä viidennenkin kupin kahvia. Saapahan naapurintäti lisää pusseja käsitöihinsä, joista hän ei pääse eroon, kun kylässä kaikilla on jo punottu kassi. Lopulta kukaan ei tarvitse niitä kahvipusseja, joita kaikki keräävät, koska joku voi tehdä niistä jotain.
Kierrätys on materiaalin käyttämistä uudelleen uuden tuotteen valmistuksessa. Yleensä kierrättämisen yhteydessä materiaalin laatu kärsii, ja lopulta jäljellä on kierrätyskelvotonta roskaa. Näin tuppaa käymään myös kierrätyskäsitöille ajan myötä. Sillä erotuksella että kunnallisessa kierrätysjärjestelmässä materiaali voi kiertää pidempään, kun siihen ei sekoiteta niin paljon muita materiaaleja. Jos laminoit rautalankaa ja lasihelmiä muovipussin sisään tehdäksesi mobilen, olet ehkä tehnyt taidetta, mutta lopputulos on auttamattomasti kierrätyskelvoton, vaikka sen osat eivät olleet. Tällaisessa kierrättämisessä ei ole järkeä, ei ainakaan kierrättämisen kannalta. Taiteena sitä voi toki pitää ja arvostaa, mutta silloin käydään jo aivan eri keskustelua.

rot – kompostoiminen
Tiedän, rot ei käänny kompostoimiseksi, mutta sitä Bea sanalla tarkoittaa. Toki sen voi ymmärtää laajemminkin luonnossa tapahtuvaksi hajoamiseksi, siis prosessiksi, jossa ei ihmistä tarvita. Olen monesti miettinyt, että tekisin hedelmänkuorista paperia. Vielä en ole siihen hommaan kunnolla ryhtynyt, lähinnä siksi, että ohjeissa kehotetaan sekoittamaan kuitumassaan PVA-liimaa ja muuta maatumatonta ainesta. Jossakin vaiheessa kokeilen, syntyisikö pelkistä banaaninkuorista paperia, jos prosessi vaatii maatumattomia apuaineita, siinä ei ole ekologiselta kannalta mitään mieltä, vaan on parempi antaa kunnan hoitaa kompostoiminen, ja pyrkiä siihen, että ruokajätettä ja muuta maatuvaa jätettä syntyy mahdollisimman vähän. Siis sen lisäksi, että ylipäätään pyrin vähentämään kaikkea jätettä.

Vielä selvennyksenä: Käsityöt ja luovuus ovat mahtava asia, ne ovat hyväksi ihmiselle. Sen sijaan käsitöiden ja kierrättämisen yhdistäminen kulutusmentaliteettiin on kyseenalaista. Me emme tarvitse aina lisää tai uudempaa tai viherpestympää mitään. Emme yrityksiltä emmekä omien käsiemme kautta syntynyttä. Luomisen tarve on monilla kääntynyt ansaksi, jota kiire vain pahentaa. Halutaan saada nopeasti valmiiksi jotakin, jotta voidaan äkkiä siirtyä seuraavaan käsityöhön. Halutaan kokeilla kaikkia tekniikoita ja kaikkia materiaaleja. Vaikka käsitöistä haetaan rauhaa ja rentoutumista, niihinkin on tarttunut sama kulutushysteria kuin muuhunkiin elämäämme. Craftster-sivuston tämänvuotisessa materiaalinvähennysketjussa yhtenä yhdistävänä teemana on materiaalivaraston organisoiminen ja luopuminen. Silti monista viesteistä kuultaa kuluttajan ahdistus, epätoivo ja luopumisen tuska. Kaikesta kaappeihin kertyneestä on tehtävä jotain, vaikka ei tahtoisi enää koskaan nähdä jotain tiettyä lankakerää tai askartelupaperia. Missä se kaivattu mielenrauha siis on?
Ehkä lopulta hidastaminen ja keskittyminen ovat ne keinot, joilla materiaaliähkyinenkin käsityöharrastaja löytää sisäisen rauhan kokeiltavien käsityöohjeidensa keskellä, lakkaa ostamasta uusia materiaaleja kaappiin, alkaa luopua käyttämättömistä, käyttää uudelleen materiaaleja vanhoista käsitöistään, tekee käsityönsä käsillä olevasta kierrätysmateriaalista ja lopulta mahdollisimman pitkälle maatuvista materiaaleista (huomasitteko ne viisi ärrää?). Näin ainakin huomaan itse toimivani yhä enemmän ja enemmän.
Lopuksi vielä kuva lasten housuista, joihin olen ommellut polvipaikkoja (jotka ovat peräisin vielä rikkinäisemmistä housuista). Mieluummin paikkaan kuin lähden kauppoihin housujahtiin. Aikaakin menee suunnilleen yhtä paljon, mutta voin kuunnella äänikirjaa tai katsoa jotakin sarjaa samalla.

Kysymysten äärellä

Olen taistellut uudettomuuden kanssa, enkä ole varma miksi. Mikään ei ole olennaisesti vaikeampaa kuin aiemmin, mutta koko haaste tuntuu yhtäkkiä ylivoimaiselta ja uuvuttavalta.

Olen nyt jaksanut uudettomuutta kuusi viikkoa, ja luulen, että kyse on seitsemännen viikon jämähdyksestä. Siis siitä, mikä tulee vaikkapa laihduttaessa tai muissa pidemmissä elämänmuutosprojekteissa. Jokin ihmismielessä on sellainen, että kuusi viikkoa jaksaa mitä vain, ja sitten uutuudenviehätys katoaa. Ja nyt niin on käynyt minun uudettomalle elämälleni.

Olen ajatellut paljon haluja ja tarpeita, ja erityisesti tarpeita. Niitä asioita länsimaisesta kulttuurista, joita tarvitsen. Kuten vuodesohvaani, joka on hajoamispisteessä ja ainoa sänkyni, tai yliopiston kopiokorttia, jota tulen tarvitsemaan opiskeluihini syksyllä. On paljon sellaisia pieniä ja isoja asioita, joiden tärkeyden olen oppinut ymmärtämään nyt näiden viikkojen aikana, kun olen itse aiheuttanut sen, että en voi korvata niitä uusilla tavaroilla.

Mutta mikä olikaan haasteen tarkoitus? Ei suinkaan ole tarkoitus tehdä elämästäni vaikeaa tai ankeaa. Tarkoitus oli tuoda esiin uusi näkökulma länsimaiseen kulutuskulttuuriin ja samalla muuttaa omaa elämääni ekologisemmaksi. Olen kuitenkin jo tajunnut, että tavaroiden osalta elän jo valmiiksi huomattavan ekologisesti, ja että paljon suurempi vaikutus olisi, jos keskittyisin ruokaan tai vaikkapa tietotekniikan käyttötapoihini. Siispä joudun kysymään: Mihin vedän rajan? Jatkanko haastetta vielä sittenkin, kun se tuntuu typerältä ja olen todistanut itselleni sen, mitä ikinä lähdin todistamaan? Vai jätänkö kesken, ja alanko silloin pitää itseäni luovuttajana?

En edelleenkään osta mitään uutena, en siis ole luovuttamassa. Mutta nyt en tiedä, mitä teen, jos vuodesohvani hajoaisi juuri nyt. En tiedä olisiko minulla tahdonvoimaa ja kekseliäisyyttä ratkaista tilannetta muuten kuin marssimalla huonekaluliikkeeseen ja ostamalla uuden sohvan. Olisiko sohvan ostaminen luovuttamista vai uusi näkökulma haasteeseen?

Muutoksia poikkeuksiini eli joskus on pakko alistua

Jouduin viimein alistumaan ja tekemään uuden poikkeuksen, eli ostamaan jotakin uutena. Muistutan vanhoja lukijoita ja selitän samalla uusille sen, että tässä haasteessa ei ole tarkoitus pyrkiä absoluuttiseen täydellisyyteen, vaan etsiä niukan kuluttamisen kohtuullisia rajoja minun kohdallani. Päätin jo heti aluksi sallia itselleni hyvin perusteltuja poikkeuksia, sillä on mahdotonta tietää etukäteen mitä elämä tuo tullessaan.

Olen kuukauden ajan yrittänyt keksiä, mistä saisin multaa pienimuotoiseen yrttien ja salaatin ja muun sellaisen kasvatukseen, ja erityisesti olen miettinyt sitä, onko multa uutta, tai lasketaanko se tavaraksi. Multahan on kaikkea muuta kuin uutta, mutta toisaalta sitä myydään tuotteena kaupoissa.

Kirjoitin jopa kysymyksen The Compactin Yahoo-ryhmään. Yleinen mielipide oli sekava: totta kai multaa voi ostaa, sehän on kuin ostaisi ruokaa, mutta toisaalta ei pitäisi ostaa isojen ketjujen multaa. Kysehän on amerikkalaisesta ryhmästä, joten mietin, miten suuriksi he kokisivat nämä meidän multafirmamme. Arvelin, että minulla ei olisi paljoakaan vaihtoehtoja, jos ylipäänsä halusin saada multaa luomuna. Laitoin kyselyn Tampereen aikapankkiin, siinä toivossa, että jonkun pihalta voisi hakea multaa. Ei vastausta.

Luovutin ensimmäisen kerran, aloin soitella puutarhaliikkeitä läpi ja kysellä luomumultaa, mutta kaikissa kaupoissa myyjät vain hämmästelivät kysymystäni, eivätkä tienneet mitään mistään luomusta. Viimein toiselta puolen kaupunkia joku lupasi, että heille ehkä olisi tulossa luomumultaa. Minun vain pitäisi soittaa heille seuraavana päivänä uudestaan. En jaksanut soittaa, vaan toivoin jälleen välttyväni ostamiselta. Koko multajupakka oli tuonut elävästi mieleeni sen, mitä olin jo ehtinyt unohtaa: ostaminen on vaivalloista ja hankalaa. Päätin lykätä ostamista ja yrittää keksiä jonin ratkaisun ongelmaani.

Riemastuin, kun kuulin, että 6.6. Tampereen kaupunki järjestäisi ympäristötorin, jossa olisi jaossa multaa. Menin paikalle ämpärin kanssa ja sain kuulla, että multa ei sovellus yötäväksi tarkoitetuille kasveille, koska sen bakteerikantaa ei voida taata turvalliseksi. Multa oli peräisin kotitalouksien biojätteestä ja puhdistamolietteestä, joten katsoin paremmaksi olla ottamatta riskiä.

Aloin uudelleen soitella kauppoihin. Ei luomumultaa, paitsi siinä kaupassa, joka on toisella puolella kaupunkia: 50 litran säkki. Kun kysyin pienempää määrää, minulle tarjottiin yrttimultaa, joka on kuin luomua, ilman luomumerkkiä. Päätin alistua, ja tulin heti järkiini: lähempänäkin on kauppoja, joista saa epäluomua multaa. Niinpä pyöräilin yhteen sellaiseen ja löysin kaksi hyvin pientä säkkiä luomu-yrttimultaa. Vieläpä yhdestä niistä kaupoista, joista minulle oli sanottu, että ei ole luomua, ei. Olin tyytyväinen, vaikka samalla tuntui oudolta mennä kassalle ja maksaa jostakin, joka ei suoraan ole syötävää.

Ostin sitten vielä samaan syssyyn siemeniäkin ja basilikantaimen. Perustelu näille poikkeuksille on siis: kyse on ruoankasvattamisesta. Poikkeuksena se rinnastuu siihen, että sallin itselleni uusien tavaroiden hankkimisen, kun kyse on ruoan säilömisestä. En aio ostaa kukkapurkkeja tai soraa tai edes lannoitetta (saan sitä ystävältä) uutena. Siemenet ja multa saavat riittää. Nyt joudun keksimään, missä aion kasvattaa kasvini, sillä minulla ei ole ruukkuja, mutta niitä ja vanhoja kattiloita on kirpparit varmaan pullollaan.

P.S. Vessani kaipaa järeämpää puhdistusainetta tiskiaineen lisäksi. Lisään siis samalla mäntysuovan poikkeuksiin. Se on ainoa aine, jota minulla ei vielä ole Kuningaskuluttajan ekologisten puhdistusaineiden listasta. Enkä tajunnut ennen haastetta ostaa sitä varastoon.

Milloin ihmisiin voi vaikuttaa?

Sosiaalifoorumissa oli puhetta siitä, mikä on ihmiselämässa muutoksen aika, milloin on paras tai viimeinen hetki vaikuttaa ihmisen ajatuksiin ja arvoihin.

Joku ehdotti, että murrosiässä ihminen valitsee arvonsa, ja sen jälkeen ne eivät juuri muutu. En voi olla samaa mieltä tämän ajatuksen kanssa, vaikka olen lukenut samansuuntaisia väitteitä tutkimuksista raportoivista uutisista. Minun kokemukseni mukaan monet palaavat lapsuutensa ja vanhempiensa arvomaailmaan. Murrosikä voi olla monessa asiassa määräävä vaihe, mutta ei suinkaan kaikessa. Ihminen voi muuttua sen jälkeenkin. Joku mainitsikin sen, että nimenomaan murrosikäisiin voi olla vaikea vaikuttaa kulutuskysymyksissä, koska kuluttaminen on niin suuri osa heidän maailmaansa ja sillä rakennetaan identiteettiä ja suhdetta toisiin.

Ehdotettiin myös, että parikymppiset ovat muutosaltis ryhmä, koska he muuttavat omilleen ja joutuvat usein aloittamaan oman elämänsä melkoisessa köyhyydessä. Silloin monilla on tapana hankkia tavaraa käytettynä tai lainata. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että ekologiseen ja niukkuuteen tyytväiseen elämään suuntautuvat erityisesti ne nuoret, joilla on jo entuudestaan sellaista elämäntapaa vastaavia arvoja ja taitoja. Muut pyrkivät mahdollisimman pian pois köyhyydestä kohti oikeaa elämää. Korjatkaa, jos olen väärässä. Kuulisin mielelläni muidenkin pohdintoja aiheesta.

Entä sitten se lapsuus? Jos kerran monet palaavat kotona oppimiinsa tapoihin ja arvoihin. Olen lukenut erinäisistä kasvatusoppaista ja äitiyslehdistä ja muista yhtä luotettavista lähteistä, että varhaislapsuuden arvot ja asenteet ovat luonteeltaan pysyviä. Ja tämä on ulkomuistista niin suora lainaus, kuin pystyn tuottamaan, mutta lähdettä en enää muista. Todennäköisesti näin lukee jokaisessa kirjassa, jossa puhutaan kasvatuksesta. Mutta se ei tarkoita että ne olisi kirjoitettu kiveen tai määrätty muuttumattomiksi. Ihminen voi tietoisesti pyrkiä muuttamaan lapsuudessa oppimiaan arvoja oli kyse sitten kulutustottumuksista, ennakkoluuloista tai työmoraalista. Lapsuuden arvot opitaan paitsi kotoa, myös ympäristön asenteista, mediasta ja tietysti kavereilta. Lapsuuden arvot voivat siis olla hyvinkin sekalainen kokoelma eri lähteistä kertyneitä aatteita ja ajatuksia. (Ehkäpä murrosiän kapina on yksi tapa selkiyttää arvokaaosta.) Lapsiin on helppo vaikuttaa, ja siksi monet valistustoimet suunnataan päiväkoteihin ja ala-asteille. Perimmäinen ajatus on, että lapset vievät uudet ajatukset kotiinsa ja vaikuttavat vanhempiinsa.

Eri asia on se, voivatko lapset vaikuttaa vanhempiinsa, yleensä kolme-nelikymppisiin aikuisiin. He elävät niin sanotusti elämän ruuhkavuosia. Sitä vaihetta, kun elämän sisältö on työ-kotityö-uni-työ-kotityö-uni, ja johonkin väliin pitäisi saada lapsetkin mahtumaan, jottei tulisi huono omatunto. He ovat ehkä pahiten jumissa yhteiskunnan kulutusoravanpyörässä. Jumissa siksi, että veikkaan, että suurin osa ruuhkavuosilaisista haluaisi hypätä pois, mutta heiltä puuttuu vaihtoehtoja, ja jos joku osoittaa heille vaihtoehtoja, he ovat liian urautuneita ja uupuneita tarttumaan niihin. Silti aina välillä joku on tarpeeksi rohkea ja hyppää. Vaihtaa näköalattomuuden tuntemattomaan ja alkaa elää.

Ja jos he eivät tee sitä silloin, niin ehkä juuri keski-ikään tullessaan. Elämänkaariajatteluun kuuluu käsitys elämän kriisivaiheista ja keski-iän kynnys on yksi sellainen. Piste, jossa omaa elämää arvioidaan ja tehdään suunnanmuutoksia. Ja kun muistaakseni keski-ikäiset naiset erityisesti ovat kokemuksieni mukaan (ja muistaakseni aiheesta on tutkimuksiakin) erittäin kulutusherkkää laatua, tämä ryhmä voisi olla hyvä kohde kampanjoinnille.

Vanhuksista en osaa sanoa. Joudun arvailemaan. Mieleen ei tule mitään, mitä olisin lukenut vanhuksista kuluttajina. Ehkä he eivät ole kovin kiinnostava segmentti taloustutkijoille. Oman kokemukseni mukaan vanhukset ovat tapoihinsa piintyneitä ja kuluttavat monesti luonnostaan vähän. Mutta motiivi niukkaan kuluttamiseen ei tule halusta suojella ympäristöä vaan halusta suojella omaa rahapussia. Vuosien pihistely voi täysin yllättäen vaihtua ylettömäksi tuhlaukseksi, mikäli jonkin hyödykkeen hinnoittelu muuttuu. Konkreettinen esimerkki olkoon pappani, joka asui vuosia omakotitalossa ja oli äärimmäisen tarkka vedenkulutuksesta. Muutettuaan kerrostaloon hän riemastui kiinteästä vesimaksusta. Se merkitsi hänelle mahdollisuutta käyttää vettä vapaasti.

Nyt kun asiaa oikein pohdin, niin ihmiseen on mahdollista vaikuttaa aina, mutta erityisesti elämän muutoskohdissa. Mikä sitten olisi paras hetki? Ehkä lapsuus, koska silloin opitut arvot seuraavat ihmistä koko elämän. Mieluten vastaisin kuitenkin: Nyt. Jos hän on avoin uusille vaikutteille, ei ole väliä, mikä ikäinen ihminen on tai missä vaiheessa hänen elämäsnsä on. Onko sitten vanhuus viimeinen hetki vaikuttaa? Saattaa hyvinkin olla, sillä vanhuuden jälkeen ainakin on myöhäistä.

Verkostoitumassa Tampereen sosiaalifoorumilla

Olin eilen Tampereen sosiaalifoorumilla verkostoitumassa, ja se teki hyvää. Pääsin mukaan Tampereen taitopankkiin, viljelemään hyötykasveja yliopistolla, suunnittelemaan kulutuskriittistä elokuvasarjaa ensi syksyksi, juonimaan Tampereen aikapankin elvyttämistä ja jopa mainostamaan Uudetonta. Erityisen mielenkiintoista oli seurata Degrowth-paneelia, jossa oli puhumassa, ja jota oli kuuntelemassa erilaisia ihmisiä, joita yhdisti halu hillitä länsimaista kerskakulutusta. Tällä hetkellä Tampereella tuntuu olevan vahvana suuntauksena kulutuskriittisyys, joka saa eri ihmisten toiminnassa erilaisia muotoja. Tälläisessa toimintaympäristössä on virkistävää olla osallisena, sillä se inspiroi ideoimaan ja toteuttamaan hyvin erilaisia projekteja.

Paljonhan Sosiaalifoorumissa on puhetta, ja sen muuttuminen toiminnaksi jää nähtäväksi. Kyllästyin jo pari vuotta sitten puheen määrään, ja Uudettoman tarkoitus onkin ottaa toiminta omiin käsiin ja lopettaa puhuminen ja vatvominen. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi oli todella virkistävää päästä välillä puhumaan samanmielisten ja inspiroivien ihmisten kanssa. Ja ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että minulla on jotakin lisättävää suurempaan kokonaisuuteen. Uudettoman myötä olen löytänyt oman paikkani aktivistien verkostossa, ja se antaa Uudettoman toiselle kuukaudelle hyvän alun.

Entä, jos uudettomuus ei riitä?

Tänään on Uudettoman ensimmäinen kuukausi takana, ja tänään ensimmäinen uutinen, jonka luin oli tämä. Olen ollut aika masentunut ja allapäin koko päivän. Aika pysähdyttävää, että kaikesta puheesta ja hyvistä aikomuksista huolimatta ihmiskunta syytää saastetta taivaalle enemmän kuin koskaan. Kaikista suunnitelmista ja laskelmista huolimatta kriittinen piste on aivan edessämme, ellei se jo mennyt ohi. Ja mitä me teemme? Mitä sinä, lukijani teet asialle? Mitä minä teen pysäyttääkseni ilmastonmuutoksen?

Toivon, että teen kaiken voitavani, vaikka tiedän ettei se ole totta. Kulutan huomattavasti vähemmän kuin keskivertosuomalainen, mutta se ei edes ole vaikeaa, koska suomalaiset kuluttavat niin paljon. Olen onnistunut olemaan kuukauden ostamatta mitään uutta siksi, että minulla on kaapit täynnä tavaraa. Minä en tarvitse mitään uutta. Tämän kuukauden aikana olen oppinut, että en ole joutunut uudettomuuden vuoksi muuttamaan elämäntapojani suurestikaan. En siis oikeasti tee juuri mitään pysäyttääkseni ilmastonmuutosta.

Mutta nyt aloitan:

• Soitin loppusuoralla olevan Polttavan kysymyksen yhteyshenkilölle, ja hän lisäsi minut sähköpostilistalle, jota kautta saan tietää, miten ilmastonmuutosta vastaan Tampereella jatkossa kampanjoidaan. Ja kun tiedän, lähden mukaan toimintaan.
• Kirjoitan tätä blogia, ja toivon, että sinä, lukijani, kerrot tästä blogista muillekin.
• Olen jo suunnitellut yhteydenottoja päättäjiin, kauppaketjuihin ja muihin tahoihin. Jos sinua kiinnostaa sen kaltainen toiminta, niin jätä kommentti. Suunnitellaan ja toteutetaan yhteydenotot yhdessä.
• Ja itse asiassa, ihan oikeasti harkitsen lähteväni eduskuntatalon portaille huutamaan huoltani megafoniin. Kuka lähtee mukaan?

No eipä tuo nyt vielä suurta ole, mutta mietin tänään sitä, että jos minä teen oikeasti kaiken sen, mitä pystyn, saatan potkaista liikkeelle jonkun, jonka vallassa on tehdä enemmän. Sen toivon varassa jatkan eteenpäin ja siirryn Uudettoman toiselle kuukaudelle.

Huoli tavaroista

Uudettomuus tuo minusta esiin uusia puolia, tai vanhoja, miten sen ottaa. Eikä aina ole kyse hyvistä asioista.

Eilen poikani rikkoi munaleikkurin, ja minä raivostuin. Munaleikkurin vuoksi. Tiesin, että niin voisi käydä, sillä olin lukenut vastaavasta The Compactin perustajien blogista ennen haasteeseen ryhtymistä. Ajattelin kuitenkin, että minulle ei käy noin, koska olen kokenut saman jo vuosia sitten: raivostunut rikkoutuneen tavaran vuoksi, ja päättänyt, että ihmiset ovat tavaroita tärkeämpiä. Nyt kuitenkin jälleen raivostuin tavaran vuoksi, joten aloin pohtia syitä reaktiolleni.

Vuosia sitten raivostumisen taustalla oli köyhyys ja opittu huoli omaisuudesta, nyt syynä oli tämä haaste ja sen tuoma huoli omaisuudesta. Huoli materiasta on siis säilynyt kaikki nämä vuodet mieleni taustalla, vaikka luulin päässeeni siitä eroon, mutta vasta tämä haaste ja uusi näkökulma ostamiseen toivat sen esiin. (Samalla tavalla kävi muuten shoppailun suhteen, mutta siitä joku toinen kerta.)

Nyt kun en voi milloin tahansa mennä ostamaan uutta rikkoutuneen tilalle, mietin yllättävän paljon sitä, mitä teen, jos jokin tavara rikkoutuu. Suhteeni tavaroihin on muuttunut. Samalla kun pyrin eroon kaikesta turhasta, haluan pitää erityisen hyvää huolta siitä, minkä katson tarpeelliseksi ja varaudun siihen, että tavarat voivat rikkoutua. Aiemmin tavarat vain olivat, enkä ajatellut niitä kovinkaan aktiivisesti.

Munaleikkuriepisodilla oli onnellinen loppu. Rauhoituttuani pyysin lapsilta anteeksi raivostumistani ja selitin vihdoinkin heille, mihin olen ryhtynyt ja mistä on kyse (tosin nuorempi ei varmaan asiaa ymmärtänyt). Olin ajatellut ottaa haasteen puheeksi hyvässä järjestyksessä jossakin vaiheessa. Nyt jouduin improvisoimaan kuusivuotiaalle sopivan selityksen väsyneenä ja hämmentyneenä omasta raivostumisestani. Luulen, että onnistuin aika hyvin.

Pyysin poikaa miettimään, mistä tavarat tehdään ja mistä ne kaikki materiaalit tulevat. Autoin toki pohdiskelussa, ja lopulta tulimme siihen tulokseen, että maastahan ne materiaalit pääasiassa tulevat. Sitten selitin, että kun niitä materiaaleja kaivetaan tai pumpataan, niin syntyy sotkua eläinten ja kasvien kotiin. Sanoin myös, että haluan, että minun takiani sellaista sotkua syntyisi mahdollisimman vähän.

Keskustelu on nyt hautumassa, ja tulevaisuus näyttää, mitä lapsi ymmärsi näin isosta asiasta ja yksinkertaistetusta selityksestäni. Yksinkertaistin tietoisesti, koska en halua kasata lasteni niskaan liian isoa huolta maailman tilasta. Luulen kuitenkin, että on aika alkaa avata maailmankuvaani myös sanoin vanhemmalle pojalleni, joka osaa jo lukea ja on siis karannut minun rajaamastani aikuisten maailmasta.

Haluan opettaa lapsilleni, että tavaroista tulee pitää hyvää huolta, mutta en halua opettaa heitä olemaan huolissaan niiden vuoksi. Haluan opettaa heidät arvostamaan tavaroitaan, mutta arvostamaan ja rakastamaan ihmisiä enemmän. Ja lisäksi haluan opettaa heille, että he ovat osa luontoa, samanarvoisia kivien, eläinten, kukkien ja pilvien kanssa. Ei enemmän tai vähemmän tärkeitä.

Unelma

Tänään unelmoin ja visioin.

Keksin sellaisen lain, joka kieltää kauppoja heittämästä käyttökelpoista tavaraa ja syömäkelpoista ruokaa roskiin. Myöskään valmistajilla tai maahantuojilla ei olisi oikeutta hävittää tavaroita, joita liikkeet heille palauttavat.

Sama laki voisi velvoittaa kauppoja ottamaan vastaan myymänsä tavarat jälleenmyyntiä varten. Siis jos ostaisin paidan vaateketjun liikkeestä, voisin palauttaa sen kauppaan, saada ehkä alennuksen uudesta paidasta ja liike siirtäisi vanhan paitani käytettyjen vaatteiden osastolleen.

Tänään ymmärsin, että käyttökelpoisen tavaran tuhoamisen pitäisi olla ympäristörikos.

Viherpesu, vaipat ja kuluttajan vastuu

Puolitien blogissa oli juttua vaipoista. Ja tietysti kiinnostuin, luin ja harmistuin. Olin ajatellut muutenkin kirjoittaa vaipoista jossakin vaiheessa, joten teen sen nyt.

Nuorempi lapseni on hieman yli kaksivuotias ja vaippojen sekakäyttäjä. Häntä on pissatettu aivan vauvasta asti, mutta lisäksi on käytetty kestovaippoja ja roskavaippoja. Ja samalla linjalla jatkan edelleen, vaikka nyt tavoitteena on päästä eroon vaipoista kokonaan. Enkä tietystikään voi ostaa uusia vaippoja.

Roskavaipat ovat tulleet talouteeni seuraavilla tavoilla: ostin kaupasta ennen haasteen alkua yhden paketin ja haasteen alettua sain ystävältä jonkin verran käyttämättä jääneitä vaippoja. Tällä hetkellä minulla on 47 roskavaippaa käytettävissä. Näillä on tarkoitus pärjätä siihen asti, kun lapsi oppii kokonaan kuivaksi. Laskin, että tuossa voisi olla vaikka kolmen kuukauden yövaipat (koska lapset ovat osan ajasta isällään). Päätin kuitenkin, että säästän vaippoja erityistilanteisiin: matkoille, sairastelun aikana käytettäväksi tai siihen kun kaikki kestovaippakuoret ovat likaisia yhtäaikaa. Toistaiseksi en ole edes avannut vaippapakettiani. Olen varma, että roskavaipat riittävät vallan mainiosti, ja jos niitä jää käyttämättä, lahjoitan ne eteenpäin.

Juuri ennen uudettomuuden alkua ostin siis viimeisen kerran vaippoja, Nature Babycare-merkkisiä niiden vihreän imagon takia. Käytimme aiemmin jonkin aikaa noita, kunnes kyllästyimme rikkinäisiin teippeihin. Nyt päätin palata noihin, sillä lapsi on tarpeeksi vanha ja iso käyttämään housuvaippoja. Puolitien blogista kuitenkin opin sen, mitä minun olisi tietysti pitänyt itsekin tajuta. Koko vaippamerkki on viherpesua. Jos seuraisin hiukan paremmin sitä, mitä asioista kirjoitetaan ja puhutaan, olisin oppinut tämän jo vuonna 2008... No parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Nature Babycare-tuotteilla on vahavsti vihreä imago, ja ekologisuudella ratsastetaan surutta. Paketissa sanotaan esimerkiksi: 100% compostable distribution system ja 100% compostable leakage barrier. Koko vaipan kompostoitavuudesta ei sen sijaan ole mainintaa. Eikä muutenkaan mitään suositusta vaipan hävittämisestä, kaatopaikallehan nuo kuuluvat. Natural Babycaren "ekologisten" vaippojen suurimpia ongelmia (huonon laadun lisäksi) on se, että biohajoava materiaali päätyy kaatopaikoille tuottamaan metaania, joka on hiilidioksidin ohella pahimpia kasvihuonekaasuja. (Tästä siis se harmistuminen, omasta tyhmyydestäni.)

Vaippojen ekologisuuteen pätee sama kuin muidenkin tuotteiden. Ekologisin vaihtoehto on olla ilman. Ilman oleminen vain ei kuulu länsimaisen kulttuurin vahvuuksiin. Olemme niin tottuneita tavaroihimme, ettemme enää edes osaa kuvitella elämää ilman niitä. Haastan nyt lukijat pieneen ajatuskokeeseen: kuvitelkaapa Bangladeshilainen, Perulainen tai Kiinalainen köyhä äiti. Mitä hän tekee vauvansa pissoille ja kakoille? Hän pissattaa lapsensa. Vastasyntyneestä tai viimeistään kolmen kuukauden ikäisestä alkaen. Meillä tuota tehtiin

siis nuoremman lapsen kanssa noin kolmesta viikosta eteenpäin vaikka rinnalla käytettiin myös vaippoja.

(Kuva: gaungzhou china - new baby peeing technique - june 2008, http://www.flickr.com/photos/willits/)

Monille elämä ilman vaippoja on kuitenkin liian työlästä, ja silloin pitää tehdä valinta suon ja vetelän välillä. Sillä kaikki kuluttaminen aiheuttaa ympäristövaikutuksia. Eikä valinta todellakaan ole aina helppo. Siitä pitävät huolen viherpesufirmat ja maksetut tutkimukset, tiedon puute tai sen sekavuus. Lopulta kuluttajan on helpointa sulkea silmät ja korvat ja lallattaa tiensä tutuimman tuotteen luo (ja se on yleensä se, jota mainostetaan näkyvimmin).

Toiseksi ekologisin vaihtoehto on kestovaipat. Ja tämän sanon vakaalla mutu-tiedolla, sillä en luota asiassa yhteenkään tutkimukseen (enkä ole niitä aikoihin lukenutkaan). Mielestäni tutkimusten ongelma on siinä, että ne rajaavat tuotteiden ekologisuuden tarkastelun liian tiukasti. En ole vielä törmännyt yhteenkään tutkimukseen, jossa olisi otettu huomioon tuotteen koko elinkaari: materiaalien hankinta, tuotteen valmistus, kuljetus, pakkaus, käyttö ja huolto, käyttöikä ja hävittäminen. Puhumattakaan siitä, että rinnalla kuljetettaisiin laajempia kokonaisuuksia, kuten työntekijöiden oikeuksia tai tuotteen valmistamisen vaikutuksia ekosysteemeihin. Jos koko ketjun miettii läpi, niin kestovaipat voittavat mennen tullen. Ja tämä on henkilökohtainen totuuteni, joka perustuu seuraavaan tosiasiaan:rRoskavaipat tehdään öljystä. Mielestäni on nillitystä verrata kestovaippojen pesemisestä aiheutuvia ympäristövaikutuksia siihen, mitä öljyntuotanto saa aikaan tai siihen, mitä vaipat ja niiden sisältö tuottavat kaatopaikoilla. Kestovaippojen ekologisuus paranee jokaisen lapsen myötä entisestään. Samaa ei voi missään olosuhteissa sanoa roskavaipoista. Vai oletko kuullut perheestä, jossa käytettyjä roskavaippoja säästettäisiin toiselle lapselle?

Toisinaan kestovaipat ovat kuitenkin epäekologisempia kuin roskavaipat. Tästä asiasta minua muistutti Salamatkustaja. Kestovaippailijat nimittäin tekevät helposti saman loogisesti virheellisen olettamuksen kuin Salamatkustaja:

"Yksikin käytetty kestovaippa on hyvä juttu. Se on yksi kaatopaikalle heitetty kertisvaippa vähemmän."

Yksi kestovaippa ei ainakaan meillä ole koskaan vastannut yhtä roskavaippaa. Lapsi kun pitää sitä roskavaippaa paljon pidempään kuin kestovaippaa. Jälleen mutu-pohjalta väittäisin, että pahinta mitä ympäristölle voi tehdä on kestoilla vain sen yhden tai kahden vaipan verran päivässä. Pitää kestoilla niin monen vaipan verran, että se varmasti vastaa yhden roskavaipan käyttöä.

Vahingosta viisastuneena Uudeton siis suosittelee oman järjen käyttöä ja kaiken kuluttamisen välttämistä.

Mikä onkaan suurin haaste uudettomuudelle?

Olin ajatellut kirjoittaa mielestäni toistaiseksi suurimmasta haasteesta uudettomuudelle: itsestäni.

Tarkoitus oli pohtia sitä, kuinka uudettomuus on toistaiseksi ollut niin helppoa, että en joudu edes keskittymään siihen. Tai siitä, kuinka olen törmännyt moniin tärkeisiin ja inspiroiviin teemoihin näiden kahden viikon aikana ja haluaisin kovasti ryhtyä edistämään niitä kaikkia, vaikka tiedän, etteivät voimani tai aikani riitä.

Näin sen oli suunnilleen tarkoitus mennä:

Tein yhtenä päivänä jälleen testin, jolla mitattiin ekologista jalanjälkeä, ja sain melko hyvän tuloksen (vaikken tarpeeksi hyvää maapallon kannalta). Suurin jälki jää syömätottumuksistani. Testin jälkeen jäin miettimään, tuhlaanko voimiani pyrkimällä kohti väärää maalia. Kulutan muutenkin niin vähän, että onko sen pienentämisestä suurtakaan hyötyä? Olisiko tärkeämpää keskittyä siihen ainoaan jäljellä olevaan suureen jälkeen: ruokaan?

Netissä porrätessäni olen myös löytänyt valtavasti tietoa muovista ja sen haitoista. Olen alkanut nähdä muovia kaikkialla. Sitähän on kaikkialla, mutta siihen on niin turtunut, ettei sitä normaalisti huomaa. Nyt minä huomaan, ja haluaisin kovasti pyrkiä pois muoviriippuvaisesta elämäntavasta. Se taas merkitsisi muovisten tavaroiden korvaamista muusta materiaalista valmistetuilla tavaroilla (paitsi niissä tapauksissa, kun muovi on todella täysin turhaa roinaa). Se taas helposti merkitsisi uuden ostamista, ainakin jos muutoksen haluaa suorittaa nopeassa tahdissa.

Siis keskittymiskyvyttömyyteni ja pintapuolisesti ristiriitaiset tavoitteet syövät intoani jatkaa uudettomuutta. Olin jo päässyt sopuun itseni kanssa näiden ristiriitojen suhteen: päätin, että alan voimieni puitteissa ja vähitellen pyrkiä myös kohti ekologisempaa ruokavaliota ja muovittomuutta, kun törmäsin siihen todelliseen haasteeseen.

Ja näin siinä sitten kävi:

Ensimmäisenä askelenani kohti ekologisempaa ruokavaliota olin päättänyt syödä kalaa vain kerran viikossa ja senkin kotimaista. Kävin uudessä lähiruokakaupassa ostamassa kalasäilykepurkin, josta suunnittelin valmistavani tämän päivän päivällisen. Päätin avata purkin jo hyvissä ajoin, koska halusin nähdä kalat, ennen kuin yrittäisin tarjota niitä lapsille. Vaan, enpä omista purkinavaajaa. kaksi ja puoli kuukautta olen tullut varsin hyvin toimeen ilman, joten olin unohtanut, etten sellaista omista. Vaihtoehtoinen ruoka on suunniteltuna ja säilykkeet onneksi säilyvät. Mutta jos haluan syödä ne joskus, tarvitsen purkinavaajan.

Tässä siis ensimmäinen haaste uudettomalle: mistä saa käytetyn ja hyväkuntoisen purkinavaajan.

Katastrofin aineksia ja siitä kummunneita ajatuksia

Katsoin muutama päivä sitten John Websterin Katastrofin aineksia. Olen yrittänyt etsiä useampiakin viime vuosina tehtyjä ympäristöaiheisia dokumentteja, mutta se on ollut yllättävän hankalaa. Ainakin, kun en nyt voi vain tilata niitä uutena netin kautta. Onneksi löysin tämän.

Dokumentti oli jotenkin hämmentävä, lähinnä sen vuoksi, että siinä ei puhuttu lainkaan muovin muista ympäristövaikutuksista kuin hiilijalanjäljestä. Olen itse löytänyt netistä viime aikoina niin paljon tietoa muovin sisältämistä myrkyistä, siitä kuinka muovihiutaleet tappavat kaloja, jotka luulevat niitä planktoniksi. Tai siitä, kuinka Tyynen valtameren keskellä on valtava muovilautta. Mitään näistä ei mainittu dokumentissa kertaakaan. Oli puhe vain öljystä, ja oikeastaan öljykin oli suurelta osin leikattu pois. Jäljelle jäi vain yhden perheen kamppailu muovia vastaan, mutta syyt oli enimmäkseen rajattu dokumentin ulkopuolelle. Koko haaste vaikutti jotenkin juurettomalta ja tarkoituksettomalta. Yhtä absurdilta kuin Websterin päätös heittää kaikki käyttökelpoisetkin muovitavarat roskiin. Eikä heidän kamppailuaan kuitenkaan voinut olla ihailematta, kun tiesi muovista enemmän kuin dokumentissa kerrottiin.

Dokumentista kävi hyvin ilmi ristiriita ympäristöahdistuksen ja totuttujen tapojen välillä. Kuinka syvällä vanhat tavat oikeastaan ovatkaan? Webster nimesi dokumentissa elämänsä parhaaksi kesäksi sen, jolloin he laittoivat biopolttoainetta tankkiin ja jolloin heillä oli aurinkopaneelit mökillä mm. televisionkatselua varten. Siis sen, jossa saattoi saada parhaan kummastakin maailmasta.

Minusta se taas oli luovuttamista tai huijaamista. Auto kuin auto vie tilaa, vaatii lisää teitä, kuluttaa luonnonvaroja, ja sisältää ongelmajätteitä. Biopolttoaine ei ratkaise koko ongelmaa, ainoastaan hyvin pienen osan sitä, mutta ilmeisesti kuitenkin tarpeeksi suuren, että siitä voi saada hyvän omantunnon. Hyvä omatunto taas on pitkällä aikavälillä vaarallinen, kun se liitetään ympäristöasioihin.

Samoin koko suomalainen mökkikulttuuri on mielestäni nykyisessä muodossaan kyseenalainen. Kaikilla, jotka suinkin kykenevät on kaksi kotia, ja noissa kahdessa kodissa yhä lisääntyvässä määrin kaksi kaikkea mahdollista. Eikä mielestäni auta yhtään, että mökillä kaikki olisi vanhaa, varsinaisesta kodista poistettua. Sillä sehän tarkoittaa vain, että jotakin uutta on hankittu siihen oikeaan kotiin.

Ja televisio. Olen elänyt kymmenen vuotta ilman televisiota, lyhyitä poikkeuksia lukuunottamatta. Enimmäkseen en kaipaa koko laitetta. (Tai, laite meillä toki on: vanha analoginen rakkine, josta lapset katsovat kirjastosta lainattuja piirrettyjä. Mitään muuta sillä ei voi katsoa.) Kaikkein vähiten kaipaan mainoksia, vaikka ne tuntuvatkin olevan avain koko kulttuuriimme. Ainakin silloin, kun en katso televisiota, en ymmärrä myöskään kadunvarsimainoksia. Ne viittaavat hyvin usein televisiomainokseen, suorastaan ovat riippuvaisia televisiomainoksesta tullakseen ymmärretyiksi. Ne luovat sanontoja, joita en osaa käyttää, ja tarpeita, joita en opi omaksumaan ilman televisiota. Joskus tunnen itseni hyvin ulkopuoliseksi suomalaisessa kulttuurissa sen vuoksi, että en katso televisiota. Eikö se ole hiukan pelottava ajatus? Miltähän mahtaa televisiottomasta amerikkalaisesta tuntua? Hehän viettävät suuremman osan ajastaan television vaikutuksen alaisina kuin yksikään muu kansa.

Edelleen yksi tärkeimmistä mainosten luomista tarpeista on halu ostaa. Sitähän varten ne on suunniteltu. (Samoin kuin valtaosa niden välillä tulevista ohjelmistakin nykyään.) Viimeksi kun katsoin säännöllisesti televisiota, huomasin ensin olevani mainoksille yliherkkä, ja etten oikeastaan edes ymmärtänyt niitä. Pari kuukautta myöhemmin minut oli aivopesty. Päässäni soivat mainosrallatukset ja olin turtunut suurimpaan osaan mainoksien törppöilyistä. Ja aloin haluta, olla tyytymätön, vaikken edes tiennyt mitä puuttui. Päähäni oli vähitellen taas iskostunut ajatus ostamisesta ratkaisuna. Kun muutin, marssin suoraa päätä kauppaan ja ostin. Mitä tahansa minulta puuttuikin, menin kauppaan ja ostin. Kunnes ähky iski kirjahyllyn kohdalla. Sitä en enää pystynyt hankkimaan uutena. Muuton jälkeinen kuukauden ero televisio-ohjelmista ja mainoksista oli tehnyt tehtävänsä. Pystyin taas elämään omien arvojeni mukaan, ostin käytetyn kirjahyllyn ja olen ollut siihen erityisen tyytyväinen.

Päätökseni ovat taas minun, enkä enää päästä televisiota elämääni.

Mutta takaisin Katastrofin aineksiin. John Webster teki ehkä koko joukon päätöksiä, joita en voi allekirjoittaa, mutta ainakin aihe oli aikanaan paljon esillä mediassa. Siitä suuri kiitos. Websterin perhe on dokumentissä myös niin aito ja herttainen tuttavuus, että heihin on enimmäkseen helppo samaistua ja alkaa elää mukana heidän pyrkimyksissään.

Dokumentti opettaa siis ainakin kaksi asiaa:

1. Tapoja lähestyä ympäristöongelmia on niin monia, että jokainen voi varmasti valita itselleen sopivan. Tärkeintä on kuitenkin se, että yrittää tosissaan eikä lamaannu ahdistuksensa.
2. Oman matkan tekeminen julkiseksi kannattaa, sillä yksityiset tarinat koskettavat ihmisiä enemmän kuin anonyymit faktat.

Aivan vastikään dokumentti näytettiin Helsingissä ja paikalla oli John Webster puhumassa. Valitettavasti en päässyt tilaisuuteen, mutta olisin halunnut kysyä, mihin syyntaan Webster on elämässään edennyt dokumentin jälkeen. Dokumentin valmistumisestahan on jo viisi vuotta, joten sen kuvaamasta vuodesta on ainakin vuosi tai kaksi enemmän. Siinä ajassa ehtii muuttua paljon. Jos joku lukijoista oli tuossa tilaisuudessa, niin olisi mukava kuulla, mitä siellä puhuttiin.

Koettelemuksena alennusmyynnit

Lomapäivän jälkeen Bloggerilla oli teknisiä vaikeuksia ja elämä ja Euroviisut tapahtuivat. Tauko teki minulle hyvää, sillä sain hiukan aikaa kasata ajatuksiani, mutta nyt olen täällä taas.

Uudettomuuden tielle ilmestyi uusi haaste: alennusmyynnit. Olen aina pitänyt silmät auki siltä varalta, että jossakin minulle tärkeässä kaupassa on alennusmyynti. Ostan sieltä sitten asioita, joita juuri sillä hetkellä tarvitsen, joiden hankkimista olen lykännyt, tai jotka ovat yleisesti ottaen aina tarpeellisia tai joita tiedän piakkoin tarvitsevani. Harvemmin luuhaan alennusmyynneissä ilman varsinaista ajatusta siitä, mitä haluan ostaa.

Tämän viikon aikana olen kohdannut kaksi ohittamatonta alennusmyyntiä, jotka ohitin kuitenkin. Ensimmäinen oli siinä ainoassa lelukaupassa, josta viitsin leluja ostaa. Menetin hyvän tilaisuuden hamstrata leluja vuoden syntymäpäivälahjatarpeiksi, mutta tänä vuonna on nyt näin.

Toisesta ilmoitti äitini. SKS:n alennuksessa on erittäin halvalla etymologinen sanakirajsarja, jollaisesta olen haaveillut koko ikäni. Jäi ostamatta, mutta vihjaisin toki, etten pahastu, jos saan sen syntymäpäivälahjaksi. Saattaa olla, että hiukan venytin sääntöjä siinä, tai ainakin toimin sääntöjen henkeä vastaan, mutta on myös todennäköistä etten saa sarjaa lahjaksi. Enkä kuole siihen. Tuskinpa elämänlaatunikaan siitä kärsii.